Ilmeisesti kävi niin, että hiilihydraatit ei imeytyneet tankkausvaiheessa, koska perjantain ja lauantain välisenä yönä alkoi vatsakrampit ja vatsa meni kuralle, (lue: ripuli), jota jatkui aina lauantaipäivälle kolmeen saakka. (...liikaa hiilareita jolloin ylimääräiset menee ohutsuolen kautta imeytymättä paksusuoleen. Siellä ne sitoo paljon nestettä ja aiheuttaa ripulia...). Lauantaipäivä meni sängyssä. Söin Imodiumia ja paikallista rehydration -juomaa, join vettä ja toivoin, että krampit loppuvat. No loppuivathan ne... 18 kilometrin kohdalla!
Kisa-aamuna viiden jälkeen herätessä pähkäilin, että mitä teen. Lähdenkö edes yrittämään, harmittaako jos en edes yritä, kannataako yrittää jos ei pysty antamaan parastaan, saanko jotain sisäelinvaurioita, jos ripuli on aiheuttanut pahan nestevajauksen, onko yhtään energiaa juosta, kun lauantaina olin syönyt vaan pari banaania ja mandariinin, jne jne. Ei ollut oikein voittaja olo! Mutta olen kuitenkin suhteellisen sinnikäs ja periksiantamatonta luonnetta, joten päätin lähteä yrittämään, yllätys...
No matkaan päästiin ja ensimmäinen vatsakramppi iski ennen kuin ensimmäinen kilometri oli takana. Viiden kilometrin kohdalla oli pakko juosta vessaan ja siinä vaiheessa tajusin, ettei tästä tule todellakaan taistelua minkään aikatavoitteen suhteen vaan taistelu siitä pystynkö juoksemaan koko maratonin ylipäänsä.
Jossain 12 kilometrin hujakoilla oli pakko kävellä ensimmäisen kerran ja siitä eteenpäin aina 18 kilometriin saakka matka meni jotakuinkin sumussa. Kävelyä ja juoksua vuorotellen, keskittyen selviytymään vaan seuraavasta kilometristä ja krampista, seuraavalle kilometritolpalle ja juomapisteelle. Ja sitten tapahtui jotain, krampit helpotti ja pystyin jotakuinkin juoksemaan. Yritin juosta juomapisteiden välit (2.5 - 3km) ja kävelin juomapisteiden läpi, jolloin join nesteet pienillä kulauksilla rauhallisella tahdilla yrittäen olla rasittamatta vatsaa liikaa. Tällä taktiikalla pääsin jonnekin 27 km kohdalle, kun krampit alkoi taas, onneksi ei niin pahana. Siinä vaiheessa en uskaltanut ottaa enää mitään riskejä, että joutuisin noilla kilometreillä keskeyttämään, niin jatkoin samalla taktiikalla eteenpäin.
Mitään kolmenkympin muuria ei tullut, siitä olen iloinen, mutta ei tuo vauhtikaan päätä huimannut. Oikeastaan 30km jälkeen juoksu vasta alkoi kulkemaan. Niinkuin mikään juoksu nyt oikeasti voi 30km jälkeen alkaa kulkemaan, mutta siltä se tuntui. Viimeiset viisi kilometriä pystyin juoksemaan kokonaan ja "maaliintuloputken" n.250 metriä annoin kaikkeni. Todellinen nopeus kyllä paljastui myöhemmin ja ei siinä tosiaan vauhtiennätyksiä viimeisillä metreilläkään olla tehty, vaikka siis siltä tuntuikin ;)
Selvisin maaliin saakka, mistä kai voi olla onnellinen, näissä olosuhteissa. Silti harmittaa, ei pitäisi, mutta silti harmittaa. Omat odotukset oli paljon korkeammalla kuin "maaliin selviytyminen" ja kaikki treenit ja kunto antoi odottaa ihan hyvääkin tulosta. Olisin pystynyt parempaankin, se harmittaa. Lannistunut en ole, enkä juoksemiseen kyllästynyt päinvastoin, tämä antoi vaan lisä kipinän juoksuun. Ja kyllä tämäkin tappio (vrt. MM jääkiekon hävitty hopea) vielä iloksi muuttuu kunhan vielä muutama tovi kuluu...
Palautuminen on kuitenkin onnistunut hyvin (jotain positiivista!). Kipuja ei juurikaan ole ollut missään, alaselkä ja hartiat vähän jumittaa. Jännitin kai niitä aina kun vatsakramppasi. Oikean jalan keskimmäinen varvas on vähän kipeä, en tiedä miksi, koska se ei edes ole pisin, että olisi voinut hangata kengän päähän ja otsa on täynnä näppyjä! Sitä se teettää kun hikoilee yli 5 tuntia lippis päässä! Jos olisi juossut nopeammin olisi luultavasti tältäkin vältytty!
Uudet suunnitelmat on jo mielessä, enkä malta odottaa, että pääsen kunnolla treenaamaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti